Tammi-helmikuu on hallikauden aikaa. Tänä vuonna starttasin kolmessa kilpailussa ja jokaisen kohdalla mietin, miksi olen täällä pakottamassa itseni piinaan kuivassa halli-ilmassa, enkä jossain kivassa Etelän maastossa suunnistamassa. Viimeisimmän – eli eilisen – kilpailun jälkeen totesin, että jos vain päättäisin ensi talvena, että oli kunto mikä hyvänsä, niin sisäradalle en lähde.

Tiedän sen kuitenkin jo nyt, että löydän itseni viivalta myös seuraavana vuonna. Kisat jännittää, mutta tässä hommassa juuri kilpaileminen, itsensä haastaminen ja näiden kokemusten tuomat fiilikset – niin hyvässä kuin pahassa – ovat koko touhun suola.

Portugalin leirin jälkeen kävin juoksemassa siskoni kanssa 1500m Oulussa vuorovedolla aikaan 4.48, mikä oli kohtalainen avausnoteeraus. Kisan jälkeisellä viikolla tein pikkumattotestin, minkä mukaan harjoittelu on purrut ja kehitystä on tapahtunut reilusti joulukuun testiin verrattuna. Testin jälkeen suuntasin viikoksi treenileirille Teneriffalle, missä olosuhteet olivat kunnossa ja juoksu kulki hyvin, kunnes poimin itselleni jonkin sortin vatsataudin. Yksi päivä meni sängyn pohjalla ja vatsa ei tuntunut sietävän muuta kuin hedelmiä, mutta jo seuraavana päivänä olo oli onneksi normaali. Niimpä rohkenin myös harjoitella ”normaalisti”, mutta kroppa ei ollutkaan siihen vielä valmis ja loppuleiri meni liian kovaksi. Leiriltä kotiuduttuani oli parin palauttavan päivän jälkeen tarkoitus juosta Tampereella toinen 1500 metrin kilpailu ja alkuviikon taudista huolimatta lähdin kilpailuun luottavaisin mielin. Optimismi ei jalostunut vauhdiksi, enkä päässyt kisassa mihinkään.

SM-hallit olivat tänäkin vuonna tärkeä välitavoite kohti kevättä ja Tampereen kilpailusta oli viikko aikaa kyseisiin karkeloihin. Vaikka treenit olivat jo pidemmän aikaa kulkeneet hyvin ja mattotesti meni paremmin kuin ikinä, epäonnistunut startti pyyhkäisi pohjan kaikelta itseluottamukselta. Tuon sortin kilpailuun ei kuitenkaan voi lähteä pyytelemään anteeksi ja säälimään itseään, joten uskoa oli yksinkertaisesti kaivettava jostain. Niimpä päätin uskoa tieteeseen ja tilastoihin, joiden valossa olisin hyvässä kunnossa.

Tänä vuonna halleista ei tullut mitalia, mutta hyvä juoksu ja 7. sija olivat tärkeä näyttö siitä, ettei fysiikan suhteen ole mitään hätää. Hidas alkuvauhti söi mahdollisuudet 10 minuutin alitukselta, mutta kovan viimeisen kilometrin ansiosta loppuaikani (10.08,13) jäi vain sadasosan päähän ennätyksestäni. Optimaalisemmalla vauhdinjaolla olisi siis voinut olla rahkeita kovempaankin tulokseen, mutta joka tapauksessa olen juoksuun kohtuullisen tyytyväinen.

Seuraavat reissut ovat kalenterissa maaliskuussa, jolloin luvassa ovat Camp Portugal 2 ja 3. Ensimmäisellä reissulla pääsee pitkästä aikaa myös suunnistamaan lappu rinnassa paikallisten kilpailujen merkeissä. Niitä odotellessa!

Pitkä ja kuoppainen kausi päättyi Tsekin maailman cupin finaaliin. Sprinttipainoitteiselta kiertueelta jäi käteen kohtuullisia, mutta tulostasoltaan melko keskinkertaisia suorituksia. Vaikka olkapään kuntoutus sujui hyvin, eikä paraneminen olisi voinut juuri nopeammin tapahtua, en siltikään saanut enää loppukaudesta hyvää virettä esiin. Kilpailujen aikana tuntui siltä, että ei oikein lähde. Fyysiseen tuntemukseen nähden sijoitukseni olivat ihan kelvollisia, mutta kaukana siitä mitä olin tavoitellut. Paljon jäi hampaankoloon.

Kuva: Tomáš Bubela

Ennen uuden harjoituskauden alkamista olemme tavanneet pitää valmentajani kanssa kausipalaverin, missä käymme läpi mennyttä ja tulevaa. Kulunut kausi oli vaikea ja etenkin lukuisat tapaturmat ja pikkuvaivat häiritsivät normaalia harjoittelua ja kilpailuihin valmistautumista jatkuvasti. Pitkälti näistä seikoista johtuen kehitystä eri osa-alueilla ei juuri tapahtunut ja kilpailumenestys oli kutakuinkin samaa luokkaa edelliseen vuoteen verrattuna. Voisi siis sanoa, että kausi ei ollut hyvä eikä huono, mutta tavoitteena oli tietysti mennä joka suhteessa eteenpäin.

Joitakin muutoksia on siis tehtävä, jotta voisin ensi vuonna ottaa uuden kehitysharppauksen. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että jo pelkästään muutaman kuukauden mittainen ehyt harjoitusjakso tekisi paljon näin rikkonaisen kauden jälkeen, sillä kesällä emme saaneet toteutettua suunniteltua runkoa edes muutamaa viikkoa. On tietysti syytä katsoa peiliin ja miettiä, mistä erinäiset tapaturmat ja vaivat ovat johtuneet ja miten näiltä voitaisiin välttyä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa usko tulevaan on kova ja jos ei muuta, niin synkkyydessä rypeminen on ollut kasvattavaa ja motivaation lujuus on punnittu moneen kertaan. Siitä se ei jää kiinni.

MM-kilpailut ovat ohitse ja paluu arkeen on koittanut. Moni joukkuetoveri on kertonut löytäneen itsensä kisojen jälkeisestä MM-tyhjiöstä, osa sohvan nurkasta ja toiset velvollisuuksien parista. Jotain samanlaista odotin myös omalta kohdaltani, mutta kaiken tuon lisäksi löysinkin itseni MRI-laitteen putkesta ja pohdiskelemasta, miten voi harjoitella käsivarsi kantositeessä.

Jotta tämän kauden huonon tuurin sattumusten sarja ei olisi päässyt katkeamaan, oli myös MM-kisoissa tapahduttava jonkinlainen vahinko. Tai ehkä takaraivossa alkoi kalvaa siskolle annetut lupaukset MM-reissun jälkeisistä ratakilpailuista, joihin olin suostunut mukaan ja tarvitsin jonkin keinon livistää niistä. Juostessani kohti rastia 12 puntaroin erilaisia vaihtoehtoja; murtumasta toipuminen kestää liian kauan, nilkan nyrjäytyksistä ei tiedä ja pään kolauttamisen riskit ovat liian suuret. Jäljelle jäi yläraajavamma.

Debyyttini MM-kilpailuissa ei tosiaan saanut sellaista loppua, kuin olisin toivonut. Kilpailuviikko itsessään sujui kohtuullisen hyvin lukuun ottamatta muutaman päivän flunssaoireilua alkuviikosta. Tauti ei onneksi kehittynyt pahemmaksi ja kilpailua edeltävien päivien treeneissä lihaksisto tuntui vahvalta ja olo oli muutenkin hyvä. Koska olin varanaisena molempiin viesteihin, jouduin odottamaan omaa starttiani useita päiviä. Tämä ei kuitenkaan lisännyt jännitystä, vaan ainoastaan kasvatti intoani päästä irti metsään ja ulosmittaamaan tasoni näissä karkeloissa. Itse kilpailu sujui minulta oikein hyvin; kulku oli fyysisesti vahvaa ja suunnistin koko ajan hallitusti. Varvauksessa kuulin taistelevani sijoituksesta kuuden parhaan joukkoon, mistä sain vielä lisää tsemppiä loppulenkille ja tunsin, että voimia olisi vielä jäljellä. Pian tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain todella ikävää; kaaduin pahasti alamäessä, minkä seurauksena vasen olkapääni meni sijoiltaan ja kilpailu oli jätettävä kesken. Onneksi sain apua nopeasti ja kilpailua katsomassa ollut valmentaja-isäni laittoi olkapään paikalleen heti päästyäni metsästä kilpailukeskukseen.

Kun olkapää oli vielä paikallaan… Kuva: Touho Häkkinen

Loukkaantuminen tuossa tilanteessa oli henkisesti todella kova paikka. Sen lisäksi, että olin surullinen tajutessani, etten voisi jatkaa kilpailua loppuun harmitti jo etukäteen tieto siitä, että tietysti tässä olisi nyt jonkinlainen kuntoutusjakso edessä. Tottahan se on, että kaatumisesta olisi ollut tarjolla paljon pahempiakin vammoja, mutta se oli laiha lohtu siinä tilanteessa. Kausi on vielä pahasti kesken.

Kotiuduin kilpailureissusta sunnuntaina ja menin heti maanantaina magneettikuvaan selvittämään vammojen laajuuden. Alla ovat kuvat olkapäästäni, jos jollain muullakin sattuisi kiinnostamaan, miltä se tapahtuman jälkeen näytti. Hyvät uutiset olivat, että luu- ja lihasrakenteet ovat ehjät, eikä leikkaushoitoa (ainakaan vielä) tarvita. Luksaatiolle tyypillinen etukapselin vaurio on kuitenkin merkittävä.

Nyt onkin sitten mietittävä tarkkaan, miten kausi tästä jatkuu. Norjan maailman cup häämöttää parin viikon päässä ja kauden viimeinen kilpailu olisi vasta lokakuussa, mc-finaali Tsekissä. Olkapää ei ole tällä hetkellä kipeä, mutta liikuttelu on syytä pitää rajallisena vielä jonkin aikaa. Vaikka juostessa ja suunnistaessa kädestä ei tarvitse irrota juurikaan voimaa, kohdistuu olkapäähän kilpailun aikana kaikenlaista riuhtomista ja erisuuntaisia liikkeitä. Lisäksi yhden suunnistuskilpailun aikana kaatuu keskimäärin 0-10 kertaa, joten riski uudelle luksaatiolle on olemassa. Urheilijana haluaisin tietysti uskoa, että olisin kilpailukykyinen jo kuun lopussa Norjassa, mutta asiaa täytyy vielä miettiä tukijoukkojeni kanssa. Todennäköisesti minut kuitenkin näkee vielä lappu rinnassa tänä syksynä, ennemmin tai myöhemmin.