Tammi-helmikuu on hallikauden aikaa. Tänä vuonna starttasin kolmessa kilpailussa ja jokaisen kohdalla mietin, miksi olen täällä pakottamassa itseni piinaan kuivassa halli-ilmassa, enkä jossain kivassa Etelän maastossa suunnistamassa. Viimeisimmän – eli eilisen – kilpailun jälkeen totesin, että jos vain päättäisin ensi talvena, että oli kunto mikä hyvänsä, niin sisäradalle en lähde.
Tiedän sen kuitenkin jo nyt, että löydän itseni viivalta myös seuraavana vuonna. Kisat jännittää, mutta tässä hommassa juuri kilpaileminen, itsensä haastaminen ja näiden kokemusten tuomat fiilikset – niin hyvässä kuin pahassa – ovat koko touhun suola.
Portugalin leirin jälkeen kävin juoksemassa siskoni kanssa 1500m Oulussa vuorovedolla aikaan 4.48, mikä oli kohtalainen avausnoteeraus. Kisan jälkeisellä viikolla tein pikkumattotestin, minkä mukaan harjoittelu on purrut ja kehitystä on tapahtunut reilusti joulukuun testiin verrattuna. Testin jälkeen suuntasin viikoksi treenileirille Teneriffalle, missä olosuhteet olivat kunnossa ja juoksu kulki hyvin, kunnes poimin itselleni jonkin sortin vatsataudin. Yksi päivä meni sängyn pohjalla ja vatsa ei tuntunut sietävän muuta kuin hedelmiä, mutta jo seuraavana päivänä olo oli onneksi normaali. Niimpä rohkenin myös harjoitella ”normaalisti”, mutta kroppa ei ollutkaan siihen vielä valmis ja loppuleiri meni liian kovaksi. Leiriltä kotiuduttuani oli parin palauttavan päivän jälkeen tarkoitus juosta Tampereella toinen 1500 metrin kilpailu ja alkuviikon taudista huolimatta lähdin kilpailuun luottavaisin mielin. Optimismi ei jalostunut vauhdiksi, enkä päässyt kisassa mihinkään.
SM-hallit olivat tänäkin vuonna tärkeä välitavoite kohti kevättä ja Tampereen kilpailusta oli viikko aikaa kyseisiin karkeloihin. Vaikka treenit olivat jo pidemmän aikaa kulkeneet hyvin ja mattotesti meni paremmin kuin ikinä, epäonnistunut startti pyyhkäisi pohjan kaikelta itseluottamukselta. Tuon sortin kilpailuun ei kuitenkaan voi lähteä pyytelemään anteeksi ja säälimään itseään, joten uskoa oli yksinkertaisesti kaivettava jostain. Niimpä päätin uskoa tieteeseen ja tilastoihin, joiden valossa olisin hyvässä kunnossa.
Tänä vuonna halleista ei tullut mitalia, mutta hyvä juoksu ja 7. sija olivat tärkeä näyttö siitä, ettei fysiikan suhteen ole mitään hätää. Hidas alkuvauhti söi mahdollisuudet 10 minuutin alitukselta, mutta kovan viimeisen kilometrin ansiosta loppuaikani (10.08,13) jäi vain sadasosan päähän ennätyksestäni. Optimaalisemmalla vauhdinjaolla olisi siis voinut olla rahkeita kovempaankin tulokseen, mutta joka tapauksessa olen juoksuun kohtuullisen tyytyväinen.
Seuraavat reissut ovat kalenterissa maaliskuussa, jolloin luvassa ovat Camp Portugal 2 ja 3. Ensimmäisellä reissulla pääsee pitkästä aikaa myös suunnistamaan lappu rinnassa paikallisten kilpailujen merkeissä. Niitä odotellessa!