Pitkä ja kuoppainen kausi päättyi Tsekin maailman cupin finaaliin. Sprinttipainoitteiselta kiertueelta jäi käteen kohtuullisia, mutta tulostasoltaan melko keskinkertaisia suorituksia. Vaikka olkapään kuntoutus sujui hyvin, eikä paraneminen olisi voinut juuri nopeammin tapahtua, en siltikään saanut enää loppukaudesta hyvää virettä esiin. Kilpailujen aikana tuntui siltä, että ei oikein lähde. Fyysiseen tuntemukseen nähden sijoitukseni olivat ihan kelvollisia, mutta kaukana siitä mitä olin tavoitellut. Paljon jäi hampaankoloon.
Kuva: Tomáš Bubela
Ennen uuden harjoituskauden alkamista olemme tavanneet pitää valmentajani kanssa kausipalaverin, missä käymme läpi mennyttä ja tulevaa. Kulunut kausi oli vaikea ja etenkin lukuisat tapaturmat ja pikkuvaivat häiritsivät normaalia harjoittelua ja kilpailuihin valmistautumista jatkuvasti. Pitkälti näistä seikoista johtuen kehitystä eri osa-alueilla ei juuri tapahtunut ja kilpailumenestys oli kutakuinkin samaa luokkaa edelliseen vuoteen verrattuna. Voisi siis sanoa, että kausi ei ollut hyvä eikä huono, mutta tavoitteena oli tietysti mennä joka suhteessa eteenpäin.
Joitakin muutoksia on siis tehtävä, jotta voisin ensi vuonna ottaa uuden kehitysharppauksen. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että jo pelkästään muutaman kuukauden mittainen ehyt harjoitusjakso tekisi paljon näin rikkonaisen kauden jälkeen, sillä kesällä emme saaneet toteutettua suunniteltua runkoa edes muutamaa viikkoa. On tietysti syytä katsoa peiliin ja miettiä, mistä erinäiset tapaturmat ja vaivat ovat johtuneet ja miten näiltä voitaisiin välttyä tulevaisuudessa. Joka tapauksessa usko tulevaan on kova ja jos ei muuta, niin synkkyydessä rypeminen on ollut kasvattavaa ja motivaation lujuus on punnittu moneen kertaan. Siitä se ei jää kiinni.