MM-kilpailut ovat ohitse ja paluu arkeen on koittanut. Moni joukkuetoveri on kertonut löytäneen itsensä kisojen jälkeisestä MM-tyhjiöstä, osa sohvan nurkasta ja toiset velvollisuuksien parista. Jotain samanlaista odotin myös omalta kohdaltani, mutta kaiken tuon lisäksi löysinkin itseni MRI-laitteen putkesta ja pohdiskelemasta, miten voi harjoitella käsivarsi kantositeessä.
Jotta tämän kauden huonon tuurin sattumusten sarja ei olisi päässyt katkeamaan, oli myös MM-kisoissa tapahduttava jonkinlainen vahinko. Tai ehkä takaraivossa alkoi kalvaa siskolle annetut lupaukset MM-reissun jälkeisistä ratakilpailuista, joihin olin suostunut mukaan ja tarvitsin jonkin keinon livistää niistä. Juostessani kohti rastia 12 puntaroin erilaisia vaihtoehtoja; murtumasta toipuminen kestää liian kauan, nilkan nyrjäytyksistä ei tiedä ja pään kolauttamisen riskit ovat liian suuret. Jäljelle jäi yläraajavamma.
Debyyttini MM-kilpailuissa ei tosiaan saanut sellaista loppua, kuin olisin toivonut. Kilpailuviikko itsessään sujui kohtuullisen hyvin lukuun ottamatta muutaman päivän flunssaoireilua alkuviikosta. Tauti ei onneksi kehittynyt pahemmaksi ja kilpailua edeltävien päivien treeneissä lihaksisto tuntui vahvalta ja olo oli muutenkin hyvä. Koska olin varanaisena molempiin viesteihin, jouduin odottamaan omaa starttiani useita päiviä. Tämä ei kuitenkaan lisännyt jännitystä, vaan ainoastaan kasvatti intoani päästä irti metsään ja ulosmittaamaan tasoni näissä karkeloissa. Itse kilpailu sujui minulta oikein hyvin; kulku oli fyysisesti vahvaa ja suunnistin koko ajan hallitusti. Varvauksessa kuulin taistelevani sijoituksesta kuuden parhaan joukkoon, mistä sain vielä lisää tsemppiä loppulenkille ja tunsin, että voimia olisi vielä jäljellä. Pian tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain todella ikävää; kaaduin pahasti alamäessä, minkä seurauksena vasen olkapääni meni sijoiltaan ja kilpailu oli jätettävä kesken. Onneksi sain apua nopeasti ja kilpailua katsomassa ollut valmentaja-isäni laittoi olkapään paikalleen heti päästyäni metsästä kilpailukeskukseen.
Kun olkapää oli vielä paikallaan… Kuva: Touho Häkkinen
Loukkaantuminen tuossa tilanteessa oli henkisesti todella kova paikka. Sen lisäksi, että olin surullinen tajutessani, etten voisi jatkaa kilpailua loppuun harmitti jo etukäteen tieto siitä, että tietysti tässä olisi nyt jonkinlainen kuntoutusjakso edessä. Tottahan se on, että kaatumisesta olisi ollut tarjolla paljon pahempiakin vammoja, mutta se oli laiha lohtu siinä tilanteessa. Kausi on vielä pahasti kesken.
Kotiuduin kilpailureissusta sunnuntaina ja menin heti maanantaina magneettikuvaan selvittämään vammojen laajuuden. Alla ovat kuvat olkapäästäni, jos jollain muullakin sattuisi kiinnostamaan, miltä se tapahtuman jälkeen näytti. Hyvät uutiset olivat, että luu- ja lihasrakenteet ovat ehjät, eikä leikkaushoitoa (ainakaan vielä) tarvita. Luksaatiolle tyypillinen etukapselin vaurio on kuitenkin merkittävä.
Nyt onkin sitten mietittävä tarkkaan, miten kausi tästä jatkuu. Norjan maailman cup häämöttää parin viikon päässä ja kauden viimeinen kilpailu olisi vasta lokakuussa, mc-finaali Tsekissä. Olkapää ei ole tällä hetkellä kipeä, mutta liikuttelu on syytä pitää rajallisena vielä jonkin aikaa. Vaikka juostessa ja suunnistaessa kädestä ei tarvitse irrota juurikaan voimaa, kohdistuu olkapäähän kilpailun aikana kaikenlaista riuhtomista ja erisuuntaisia liikkeitä. Lisäksi yhden suunnistuskilpailun aikana kaatuu keskimäärin 0-10 kertaa, joten riski uudelle luksaatiolle on olemassa. Urheilijana haluaisin tietysti uskoa, että olisin kilpailukykyinen jo kuun lopussa Norjassa, mutta asiaa täytyy vielä miettiä tukijoukkojeni kanssa. Todennäköisesti minut kuitenkin näkee vielä lappu rinnassa tänä syksynä, ennemmin tai myöhemmin.